Viime viikonloppu kului muuttopuuhissa, siis veljeni ja "kälyksen". He ovat tosiaan remontoineet kesästä asti vanhaa lapsuudenkotiamme ja aikamoisen muodonmuutoksen talo onkin kokenut, vaikka huoneiden määrä ja pohjapiirros pysyikin periaatteessa samana. Kuvia minulla ei vielä ole muita kuin tällaisia muuttokaaoksessa huonossa valossa räpsäistyjä. Ehkä pääsen sitten kuvailemaan valmiiseen taloon, remontti kun ei klassisesti ole vielä sittenkään aivan valmis, mutta muutto piti hoitaa jo nyt.
Näkymä olohuoneesta keittiöön. Tuo ikkuna-aukko onkin ainoa rakenteellinen muutos. Myös takka on uutta, meidän aikanamme sellaista ei koskaan ollut, vaikka sopiva hormi olikin piilossa seinän sisällä. Mutta kuka kertoisi velipojalle, että tuollainen vanha hirsi ei ehkä olekaan se paloturvallisin tausta takalle? Ei vaiskaan, sillä tuo materiaali onkin kiveä. Uskomattoman aidon näköinen myös lähempää tarkasteltuna.
Pidän aivan erityisesti tuosta valkoisest alautakatosta. Ja ajatelkaa, mitään muuta ei tehty, kuin maalatu vanha puunvärinen katto valkoiseksi. kuinka pienillä jutuilla on merkitystä.
Myös lattiat paljastivat aivan uuden puolen. hiotut ja lakatut lautalattiat käsiteltiin uusiksi ja lakan sekaan ujutettiin hiukan valkoista. Lattiat kuultavat kauniisti, mikä ei ikävä kyllä välity kuvista ihan samalla lailla. Tuo noin tonnin painava tamminen barokkikaappi sai jäädä taloon perintökalleutena.
Karvaisemmat apulaiset pyörivät mukana ja auttoivat mielellään ainakin muonitusastioiden tiskaamisessa. Pentu olisi melkein mahtunut kattilaan kokonaan. Koirat ovat siis veljen ja morsiamensa. Ja vähän myös muun perheen kullanmuruja. Tämä suurin ja vanhin onkin asunut vielä minunkin kanssani aiemmin ja juuri tässä samassa talossa.
Se olikin liikuttavaa, että tämä ensimmäinen koira Asta pääsi nyt oikeastaan takaisin siihen kotiin, jota se on selkeästi eniten kotina pitänytkin. Koirat eivät ole pikku visiittejä lukuunottamatta talossa nyt puoleen vuoteen käyneetkään, joten hämmennys oli melkoinen. Mutta oi autuutta, kun koirat löysivät vanhan passipaikkansa ikkunalta, jolta voi tähystää lintulaudan elämää. Aikansa katseltuaan Asta kiepsahti tuohon työhuoneen nurkkaan sängylle kerälle, omalle vanhalle paikalleen patterin lämpöön ja huokaisi syvään tyytyväisenä.
(Juu, pieni roska ilmestyi silmään minullakin)
Ja mites minä? Vähän haikeaahan on toisaalta nähdä sen oman kodin isolla koolla muuttuvan uudeksi. Tämä kuitenkin oli viime kesään asti minulle se lapsuudenkoti, jossa aikani vietin aina kotiseudulla käydessä. Nyt siellä ei ole enää mitään minulle kuuluvaa. Kuitenkin, voin olla äärettömän onnellinen siitä, että rakas koti jäi silti perhepiiriin ja voin jatkossakin siellä viettää aikaa. Tuskallisempaa olisi olut luovuttaa oma syntymäkotinsa vieraiden haltuun. Nyt saan nähdä talon uudenkin elämän. Mielettmän ihanaa on myös se, että talossa on jo lastenhuone odottamassa omaa uutta asukastaan saapuvaksi ensi kesänä.
Niinkuin muuttoväkikin totesi: Tässä talossa on lämmin henki.
