Viime päivien auringon lämpö ja sulava lumi ja jää ovat vieneet ajatukseni yhdellä harppauksella kesään. Viimeinen niitti oli vanhojen valokuvien selailu. Jumituin täydellisesti sukumme hallussa jo vuosikymmeniä olleen mökkisaaren pysähtyneeseen tunnelmaan. Monet nimeävät mökkinsä, mutta sukumme kesäpaikkaa kutsutaan joko sijaintinsa mukaan Sydänmaaksi tai Voisaareksi, koska, noh - se on saaren nimi. Toisaalta en halua viel kiduttaa itseäni kesän kaiholla, mutta toisaalta taas se antaa toivoa siitä, että kyll se on tulossa. Voiton puolella ollaan jo.

Tämä paikka on minulla ja varmasti monelle muulle suvun jäsenelle kovin rakas. Voisaaressa on helppo unohtaa kaikki muu elämässä pyörivä ja keskittyä vain olennaiseen, eli mökkeilyyn ja rentoutumiseen. Olenkin huomannut, että usein saaressa ollessani saatan hakeutua esimerkiksi kirjan kanssa jonnekin kallionnokkaan, mutta unohdunkin tuijottelemaan jonnekin ulapalle ajatellen kaikkea tai en mitään, vain välillä ohi kulkevia veneitä seuraten.

Tuolla vanhalla optimistijollalla on sukumme lapset useamman sukupolven ajan oppineet soutamaan. Ikävä kyllä joitain vuosia sitten jolla näki viimeisen kesänsä, koska sen pohja alkoi olla niin laho, että toisen piti olla kyydissä äyskäröimässä vettä pois. Kunpa saisimme vielä joskus hankittua saarelle uuden jollan, ovat vain harmillisen kalliita.

Saaressa on erityisen ihanaa myös se, että se on tosiaan ollut suvullamme niin kauan. Useat eri sukupolvet ovat jättäneet sinne jälkensä. Mökin vanhat päiväkirjat ovat tallella ja niitä on aina jotenkin viehättävää selata. Etsiä vaikka jokin lempimerkintä takavuosilta tai se päivä, jolloin on itse paikalla vieraillut ensimmäisen kerran. (Minussta on olemassa tuolta päivältä kuvakin, jossa istun rantakalliolla veneen vieressä jalat ensimmäistä kertaa järvessä, vain 8-9 kuukautisena natiaisena. Nuorempana kuin ylemmässä kuvassa esiintyvä siskonpoika). Mökistä löytyy myös vanhoja leikkikaluja, pelejä, lehtiä ja vaatteita, joilla saadaankin aina hulvaton mökkityyli aikaiseksi. Saaren kallioon myös merkitään kaivertamalla aina silloin tällöin veden korkeus ja päivämäärä. Niitä on kiehtova tutkia, varsinkin kuivina kesinä, kun kaikki merkinnät ovat näkyvissä. Ellen aivan väärin muista, vanhimmat kaiverrukset ovat 40-luvulta.

Olenkin löytänyt isoäitini vanhasta päiväkirjasta vuodelta 1945 saarta koskevan kirjoituksen, jonka hän on kirjoittanut olleessaan 22-vuotias. Jokin tekstissä ja sen tunnelmassa kiehtoo minua. Ehkä se, miten tutulta kaikki kuulostaa yhä ja miten voin tunnistaa rakkaan isoäitini sanojen takaa. Isoäitini oli myös myös hauska ja taitava kirjoittaja ja vanhanaikainen puhetyyli viehättää.

"23.4.45 Maanantai



Voin tunnistaa kaikki isoäidin tunnelmat. Rakkaan saaren nokasta tyynen järven katselu illan hämärtyessä on lähes meditatiivinen kokemus. Hehkuvaa auringonlaskua ei tässä ottamassani kuvassa ole, mutta tietyllä säällä maisema on kuin vesivärimaalaus. Ja huom, kuvaa ei ole käsitelty muuten kuin kehykset lisäämällä.

Surullista on, että myöhemmällä iällään isoäiti alkoi kammota veneitä ja kun liikkuminenkin vaikeutui, ei hän tullut käyneeksi hänellekin rakkaassa mökkisaaressa enää vuosiin ennen poismenoaan. Aikeissani on kuitenkin printata tuo päiväkirjan pätkä ja viedä isoäidin muisto saarelle sen muodossa.


Tuletule kevät ja kesä sen välityksellä, oli se sitten hiipien tai humahtaen. Täällä jo kaivataan ja odotellaan. Taisinpa sen vuoksi myös sortua tunnelmoimaan tässä postauksessa pidempään kuin aioinkaan.