Lapsuudenkodin rauhassa

Tämän hetkisessä työtilaneessani on se hyvä puoli, että voin tehdä hommia periaattessa missä tahansa, ellei minulla ole erikseen sovittua tapaamista tietylle päivälle. Siispä puksutin tiistai-aamuna junalla äitini luo Pohjanmaan rauhaan. Tosin oli tälle myös se syy, että mainio pienisiskonpoikani (vanhempineen) saapuu paikalle perjantaina. Viikonlopuna autamme myös talkoovoimin veljeäni ja tulevaa kälyäni muuttamaan vanhaan kotitaloomme, jota he ovat remontoineet loppukesästä saakka. Valmista ei vielä ole, mutta muutto on tehtävä. Taloa onkin saanut aivan uuden elämän, siitä kuvia tuonnempana.
"Inhoamaani" talvea parhaimmillaan. Kirkkaana pakkasaamuna luonto ottaa pastellivärit esiin.


 Se on kyllä mielenkiintoista, miten ihminen ailahtelee elämän aikana. Nuorempana iloitsin siitä, että pääsin tästä ahtaaksi käyneestä pikkukaupungista vilkkaampaan maailmaan. Nykyisin kutenkin huomaan nauttivani syntymäkaupunkini hitaammasta elämäntyylistä. Olen alkanut olla taas avoin sillekin ajatukselle, että ehkä joskus tulevaisuudessa asetun näille seuduille takaisin - edes lähimpään vähän suurempaan kaupunkiin. Eikä pienin syy suinkaan ole se, että vanhempani, kohta molemmat sisarukseni perheineen ja läheisimmät sukulaiseni asuvat täällä. Perhekeskeisyys painaa vaakakupissa aika paljon ja minusta on ainakin välillä hiukan surullista ajatella, että asuisin aina kaukana tärkeistä ihmisistä samalla, kun he ovat toisiaan lähellä. Mutta katsotaan nyt miten elämä vie, tällä hetkellä viihdyn kuitenkin myös siellä kaupungissa.

Se, mikä tässä kaupungissa surettaa on se Suomessa niin tyypillinen uudisrakentamisen tarve, jonka vuoksi menneisyydessä kauniit vanhat rakennukset on jyrätty murskaksi "käytännöllisempien" (paitsi kun ne alkavat rakenteensa vuoksi homehtua) modernien betonikolhoosien tieltä. Niin täälläkin on käynyt. Oikein otti kunnolla päähän, kun taannoin näin vanhoja kuvia tässä kaupungissa aikonaan olleista rakennuksista. 

Jotain sentään on tajuttu vaalia. Yllä olevat kuvat ovat paikallisesta kulttuurikeskuksesta, jonka vanhasta tehdasmiljööstä on onnistuttu tekemään ainakin omaa silmääni miellyttävä. Eräs ystäväni otti myös hääkuvansa tuolla, muunmuassa tuon sinisen, kauniisti rapistuneen kiviseinän edustalla.

Noiden viittojen kaksikielisyys hymyilyttää aina. Turisteja täällä ei nyt niin kauheasti käy, mutta kyllä ainakin nähtävyyksien osoittaminen englanniksi on ihan ymmärrettävää. Mutta miksi myös GYM?

Kuka muuten arvaa tai tietää, mikä paikkakunta on kyseessä?


 Ja tämä rauha. Kyllä maaseudulla on huomattavasti seesteisempää kulkea ja ulkoillakin. Jos reittinsä valitsee oikein, saa kulkea niin yksin kuin huvittaa.

Huomasin tuossa iltalenkillä myös sen, miten paljon tarkemmin pystyn keskitymään musiikkiin, kun ympärillä ei ole liikaa muita ärsykkeitä. Euroviisufanina seuraan Uuden musiikin kilpailua tarkasti, mutta en aiemmin oikein syttynyt yhtenä ennakkosuosikkina olevasta Mikael Saaren "We Should Be Through"-laulusta. Mutta kappas, kun sen kuunteli kuun valaisemassa maisemassa korvanapeista todella keskittyneesti kuunnellen, eikä liikkuvan kuvan kanssa. Kaunista, nyt minäkin ymmärsin sen.


Share this:

ABOUT THE AUTHOR

Hello We are OddThemes, Our name came from the fact that we are UNIQUE. We specialize in designing premium looking fully customizable highly responsive blogger templates. We at OddThemes do carry a philosophy that: Nothing Is Impossible

3 kommenttia:

  1. Sulla on asiaa teksteissä.
    Minäkin oon ihan Mikael Saaren laulun lumoissa=)
    Se vaan on niin iiiiiihana,laulu=)

    VastaaPoista
  2. Tupsahdin tänne, joulublogistasi aiemmin vaikuttuneena, ja ihana on tämäkin blogisi :) Plussaa myös euroviisufaniudesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla ja tervetuloa tännekin. Euroviisufanituksen ymmärtäjiä ei ole kosaan liikaa. :)

      Poista