Viime päivien auringon lämpö ja sulava lumi ja jää ovat vieneet ajatukseni yhdellä harppauksella kesään. Viimeinen niitti oli vanhojen valokuvien selailu. Jumituin täydellisesti sukumme hallussa jo vuosikymmeniä olleen mökkisaaren pysähtyneeseen tunnelmaan. Monet nimeävät mökkinsä, mutta sukumme kesäpaikkaa kutsutaan joko sijaintinsa mukaan Sydänmaaksi tai Voisaareksi, koska, noh - se on saaren nimi. Toisaalta en halua viel kiduttaa itseäni kesän kaiholla, mutta toisaalta taas se antaa toivoa siitä, että kyll se on tulossa. Voiton puolella ollaan jo.
Tämä paikka on minulla ja varmasti monelle muulle suvun jäsenelle kovin rakas. Voisaaressa on helppo unohtaa kaikki muu elämässä pyörivä ja keskittyä vain olennaiseen, eli mökkeilyyn ja rentoutumiseen. Olenkin huomannut, että usein saaressa ollessani saatan hakeutua esimerkiksi kirjan kanssa jonnekin kallionnokkaan, mutta unohdunkin tuijottelemaan jonnekin ulapalle ajatellen kaikkea tai en mitään, vain välillä ohi kulkevia veneitä seuraten.
|
Tuolla vanhalla optimistijollalla on sukumme lapset useamman sukupolven ajan oppineet soutamaan. Ikävä kyllä joitain vuosia sitten jolla näki viimeisen kesänsä, koska sen pohja alkoi olla niin laho, että toisen piti olla kyydissä äyskäröimässä vettä pois. Kunpa saisimme vielä joskus hankittua saarelle uuden jollan, ovat vain harmillisen kalliita. |
Saaressa on erityisen ihanaa myös se, että se on tosiaan ollut suvullamme niin kauan. Useat eri sukupolvet ovat jättäneet sinne jälkensä. Mökin vanhat päiväkirjat ovat tallella ja niitä on aina jotenkin viehättävää selata. Etsiä vaikka jokin lempimerkintä takavuosilta tai se päivä, jolloin on itse paikalla vieraillut ensimmäisen kerran. (Minussta on olemassa tuolta päivältä kuvakin, jossa istun rantakalliolla veneen vieressä jalat ensimmäistä kertaa järvessä, vain 8-9 kuukautisena natiaisena. Nuorempana kuin ylemmässä kuvassa esiintyvä siskonpoika). Mökistä löytyy myös vanhoja leikkikaluja, pelejä, lehtiä ja vaatteita, joilla saadaankin aina hulvaton mökkityyli aikaiseksi. Saaren kallioon myös merkitään kaivertamalla aina silloin tällöin veden korkeus ja päivämäärä. Niitä on kiehtova tutkia, varsinkin kuivina kesinä, kun kaikki merkinnät ovat näkyvissä. Ellen aivan väärin muista, vanhimmat kaiverrukset ovat 40-luvulta.
Olenkin löytänyt isoäitini vanhasta päiväkirjasta vuodelta 1945 saarta koskevan kirjoituksen, jonka hän on kirjoittanut olleessaan 22-vuotias. Jokin tekstissä ja sen tunnelmassa kiehtoo minua. Ehkä se, miten tutulta kaikki kuulostaa yhä ja miten voin tunnistaa rakkaan isoäitini sanojen takaa. Isoäitini oli myös myös hauska ja taitava kirjoittaja ja vanhanaikainen puhetyyli viehättää.
"23.4.45
Maanantai
Minun on
ikävä Sydänmaalle ja mieleni tekee haukisoppaa. muistuu mieleeni se rannan
kuuma hiekka, kallionpään sileä kuumuus, ja järven rasvamainen tyyneys. Näin
ihanaa siellä harvoin on, mutta – asioista täytyy etsiä parhaat puolet.
Kunpa olisi
kesä ja olisin siellä. Aurinko paistaisi, olisi kuuma, taivaalla purjehtisi
pari pehmeää hattaraa. Itse makailisin sillä lämpimällä hiekalla lehti pääni
päällä, välillä siirtyisin sen suuren männyn alle ruohikolle. Kaislikolla
kuuluisi joskus laiska polskahdus, joku hauki vain käänsi kylkeään, ei sen
kummempaa.
Tulisi
sitten viimein iltakin. Aurinko rupeaisi hiljalleen laskemaan pohjoispäähän
aivan punahehkuisena, uutta kuumaa päivää ennustaen. Ja järvi heijastaisi
kaiken, koko punaisen taivaan ja tummat metsät ja saaret takaisin. Ei tietäisi,
kumpi olisi maata ja kumpi vettä, niin tyyni olisi järvi.
Rupeaisi isä
puhumaan uistimelle lähdöstä. Olisin heti valmis. Isä etsisi harrilaudan ja
uistimet. Minä pukisin sillä aikaa itseäni hiukan, järvellä on kuumanakin
päivänä auringon laskettua hieman viileää. Siinä me sitten menisimme, isä
soutaisi, itse istuisin perässä vanhassa haaleansinisessä puolitakissa,
päässäni se iankaikkinen valkea tekopanamahattu. Jaloissani on rikkinäiset
sukat ja kumitossut.
Soutaisimme
hiljalleen Ison Pyörän rantaa Hukkalanlahdelle. Jossain siellä kivikossa
tarttuisi ensimmäinen hauki uistimeen. Jännityksestä vapisevin sormin
koettaisin vetää sitä veneeseen, isä koko ajan neuvoen minua. Saisin sen sinne
onnellisesti ja pyyhkisin surutta limaiset sormeni hameeseeni. Soutelisimme yhä
eteenpäin. Kiertäisimme koko suuren Hukkalanlahden. Pohjoinen osa on ihan tumma,
seillä on melkein kuin yö, metsä kun on ihan vedenrajaan saakka. Eteläpää on
iloisempi, puiden kyljet hohtavat punaisena taivaanrannan hehkusta.
Lähestymme
kotisaarta, tupa näkyy suojaa antavan näköisenä puiden välistä. Jaakko hihkuu
onkineen kalliolla, on saanut ahvenen. Koko joukko kokoontuu katsomaan
saalistamme. Eihän se suuren suuri ole,
5-6 kalaa, mutta kyllä niistä keiton saa.
Päivän
päätteeksi juomme kahvit tuvan pöydän ympärillä. On jo hämärää, mutta lamppu ei
pala, emme tarvitse sitä. Sitten tuleekin nukkumisen aika. Kukin ripustelee
vaatteensa minkä minnekin. Osan ulos kuivamaan, osa saa jäädä sisään. Hetken
juttelemme ja kääntyilemme sängyssämme. Pian on kuitenkin kaikki hiljaista,
olemme unessa.
Onnellinen
päivä. Haavekuva vaan, kylmän oikeuttama. En muistanut lämmittää kammiotani
oikein hyvin."
Voin tunnistaa kaikki isoäidin tunnelmat. Rakkaan saaren nokasta tyynen järven katselu illan hämärtyessä on lähes meditatiivinen kokemus. Hehkuvaa auringonlaskua ei tässä ottamassani kuvassa ole, mutta tietyllä säällä maisema on kuin vesivärimaalaus. Ja huom, kuvaa ei ole käsitelty muuten kuin kehykset lisäämällä.
Surullista on, että myöhemmällä iällään isoäiti alkoi kammota veneitä ja kun liikkuminenkin vaikeutui, ei hän tullut käyneeksi hänellekin rakkaassa mökkisaaressa enää vuosiin ennen poismenoaan. Aikeissani on kuitenkin printata tuo päiväkirjan pätkä ja viedä isoäidin muisto saarelle sen muodossa.
Tuletule kevät ja kesä sen välityksellä, oli se sitten hiipien tai humahtaen. Täällä jo kaivataan ja odotellaan. Taisinpa sen vuoksi myös sortua tunnelmoimaan tässä postauksessa pidempään kuin aioinkaan.