Elämä on joskus valintoja täynnä. Pääsiäisenä olisi ystävän polttarit ja vaikka kuinka rakastan tällaisia ystävien hilpeitä kokoontumisia, olen jättämässä meiningit väliin. Vapaaehtoisesti vieläpä.

Sen sijaan suunnistan kotiseudulle, perheen ja suvun seuraan. Kas kun minua tarvitaan leipomaan pääsiäisen aikana kolme vuotta täyttävän siskonpojan Mörkö-kakkua (pikku-ukkelia kiehtoo kaikki jännittävä ja tämä oli oma toiveensa), tiedossa on myös pitkästä aikaa samallapaikkakunnalla olevien laspuudenystävien illanvietto ja tietysti suvun lankalauantain kokoontuminen omalle pääsiäiskokolle.


Tällä kertaa suku vetääkin sen kaikista pidemmän korren puhtaasti siitä syystä, että tällä hetkellä yhdessäololla on melkoisesti tärkeämpi merkitys. Eräs läheinen sukulainen kun sai vähän aikaa sitten uutisia, joiden mukaan on vain 50 %:n mahdollisuus siihen, että hän on kanssamme vielä ensi vuonnakin.

Tämän asian otan nyt luonnollisesti huomioon laittaessani asioita tärkeysjärjestykseen. Nyt täytyy arvostaa ison sukumme läheisyyttä ja nauttia jokaisesta pienestä hetkestä ja perinteestä yhdessä.

Viime päivien auringon lämpö ja sulava lumi ja jää ovat vieneet ajatukseni yhdellä harppauksella kesään. Viimeinen niitti oli vanhojen valokuvien selailu. Jumituin täydellisesti sukumme hallussa jo vuosikymmeniä olleen mökkisaaren pysähtyneeseen tunnelmaan. Monet nimeävät mökkinsä, mutta sukumme kesäpaikkaa kutsutaan joko sijaintinsa mukaan Sydänmaaksi tai Voisaareksi, koska, noh - se on saaren nimi. Toisaalta en halua viel kiduttaa itseäni kesän kaiholla, mutta toisaalta taas se antaa toivoa siitä, että kyll se on tulossa. Voiton puolella ollaan jo.

Tämä paikka on minulla ja varmasti monelle muulle suvun jäsenelle kovin rakas. Voisaaressa on helppo unohtaa kaikki muu elämässä pyörivä ja keskittyä vain olennaiseen, eli mökkeilyyn ja rentoutumiseen. Olenkin huomannut, että usein saaressa ollessani saatan hakeutua esimerkiksi kirjan kanssa jonnekin kallionnokkaan, mutta unohdunkin tuijottelemaan jonnekin ulapalle ajatellen kaikkea tai en mitään, vain välillä ohi kulkevia veneitä seuraten.

Tuolla vanhalla optimistijollalla on sukumme lapset useamman sukupolven ajan oppineet soutamaan. Ikävä kyllä joitain vuosia sitten jolla näki viimeisen kesänsä, koska sen pohja alkoi olla niin laho, että toisen piti olla kyydissä äyskäröimässä vettä pois. Kunpa saisimme vielä joskus hankittua saarelle uuden jollan, ovat vain harmillisen kalliita.

Saaressa on erityisen ihanaa myös se, että se on tosiaan ollut suvullamme niin kauan. Useat eri sukupolvet ovat jättäneet sinne jälkensä. Mökin vanhat päiväkirjat ovat tallella ja niitä on aina jotenkin viehättävää selata. Etsiä vaikka jokin lempimerkintä takavuosilta tai se päivä, jolloin on itse paikalla vieraillut ensimmäisen kerran. (Minussta on olemassa tuolta päivältä kuvakin, jossa istun rantakalliolla veneen vieressä jalat ensimmäistä kertaa järvessä, vain 8-9 kuukautisena natiaisena. Nuorempana kuin ylemmässä kuvassa esiintyvä siskonpoika). Mökistä löytyy myös vanhoja leikkikaluja, pelejä, lehtiä ja vaatteita, joilla saadaankin aina hulvaton mökkityyli aikaiseksi. Saaren kallioon myös merkitään kaivertamalla aina silloin tällöin veden korkeus ja päivämäärä. Niitä on kiehtova tutkia, varsinkin kuivina kesinä, kun kaikki merkinnät ovat näkyvissä. Ellen aivan väärin muista, vanhimmat kaiverrukset ovat 40-luvulta.

Olenkin löytänyt isoäitini vanhasta päiväkirjasta vuodelta 1945 saarta koskevan kirjoituksen, jonka hän on kirjoittanut olleessaan 22-vuotias. Jokin tekstissä ja sen tunnelmassa kiehtoo minua. Ehkä se, miten tutulta kaikki kuulostaa yhä ja miten voin tunnistaa rakkaan isoäitini sanojen takaa. Isoäitini oli myös myös hauska ja taitava kirjoittaja ja vanhanaikainen puhetyyli viehättää.

"23.4.45 Maanantai



Voin tunnistaa kaikki isoäidin tunnelmat. Rakkaan saaren nokasta tyynen järven katselu illan hämärtyessä on lähes meditatiivinen kokemus. Hehkuvaa auringonlaskua ei tässä ottamassani kuvassa ole, mutta tietyllä säällä maisema on kuin vesivärimaalaus. Ja huom, kuvaa ei ole käsitelty muuten kuin kehykset lisäämällä.

Surullista on, että myöhemmällä iällään isoäiti alkoi kammota veneitä ja kun liikkuminenkin vaikeutui, ei hän tullut käyneeksi hänellekin rakkaassa mökkisaaressa enää vuosiin ennen poismenoaan. Aikeissani on kuitenkin printata tuo päiväkirjan pätkä ja viedä isoäidin muisto saarelle sen muodossa.


Tuletule kevät ja kesä sen välityksellä, oli se sitten hiipien tai humahtaen. Täällä jo kaivataan ja odotellaan. Taisinpa sen vuoksi myös sortua tunnelmoimaan tässä postauksessa pidempään kuin aioinkaan.

Hellurei, blogi on vedellyt joitain päiviä tirsoja siitä yksinkertaisesta syystä, että elämä on ollut niin arkista puurtamista, ettei mitään päivittämisen arvoista ole ilmennyt.

Ne jotka käyttävät Twitteriä saattavat tietää siellä olevan Follow Friday-tavan, jossa perjantaisin vinkataan seuraamisen arvoisista twiittaajista. Ajattelin käynnistää oman Follow Fridayni täällä blogissa ja vinkkailla perjantaisin kiinnostavista blogeista ja miksei myös sivustoista. Tosin en aio ottaa tästä sellaisia paineita, että ihan jokaikisenä perjantaina olisi pakkopakkopakko olla joku linkki tulilla tai maapallo suistuu radaltaan. Pingottaminen ja stressaaminenon monen pahan alku ja juuri. Mutta tästä lähtien siis blogi- ja sivustovinkkejä löytyy FollowFriday-tunnisteella.

Ensimmäisen FF:n kunniaksi eräästä mainiosta blogista ja sen vielä mainioimmasta pitäjästä Mrs. L:stä, jolla on sanaja huumorikin hallussaan. Rouva L:llä sattuukin juuri sopivasti olemaan käynnissä kiva blogiarvonta, johon ehtii vielä useamman päivän aikana osallistua. Eli hophop, menkääpäs tutustumaan tähän mahtinaiseen.

---

Halunan myös sanoa pari sanaa aiheesta, joka ehkä poikkeaa vhän blogin muusta sisällöstä. Toisaalta, tämäkin oli yksi suuren vaikutuksen tehnyt kokemus. Kävin siis eilen katsomassa Heurekassa viime viikolla avattua Body Worlds-näyttelyä. Kyseessä on siis tm kohuttukin näyttely, jossa esitellään ihmisen anatomiaa ja fysiikkaa aidoilla ihmsiruumiilla ja sen osilla, jtoka on plastinoitu eli käytännössä muovitettu.



Jotkut saattavat kavahtaa ajatusta pällistellä kehoa, jonka tietää olevan oikea, mutta yllättävän luonnolliselta kaikki alkuepäilyjen jälkeen tuntui. Ainoastaan jotkin yksityiskohdat, kuten silmäripset tai hampaat saivat päähän välillä ajatuksen, että tämä tässä on ollut joskus elävä ihminen. Ja tietnekin välillä jäi miettimään sitä, mitä heille on tapahtunut.

Kaikenlaisille ruumiintoiminnoille yliherkille en näyttelyä suosittelisi, koska siitä tuli kaikesta huolimatta itsellenikin hiukan kummallinen olo, mutta jos ihmisekehon toiminta kiinnostaa muuten, niin menkää ihmeessä. Yleisesti kaikki oli vain käsittämättömän kiehtovaa, valaisevaa ja opettavaista. Ja kaiken rujoudenkin keskellä huomasi, miten käsittämättömän nerokkaita kokonaisuuksia olemme ja miten upeita ja suorastaan kauniita ovatkaan sellaiset kehon yksityiskohdat, joita emme yleensä näe. Olisin voinut tuijottaa esimerkiksi verisuoniston pienenpienten hisusuonten muodostamaa pitsirakennetta vaikka miten pitkään. Itseasiassa tuntuu nyt siltä, että paljon saattoi jäädäkin nkemättä ja huomaamatta, kun kiirehti aina katsomaan, mitä seuraavasta huoneesta löytyy. Voisin siis vierailla tuolla uudelleenkin.

Näyttely on Heurekassa elokuuhun saakka, eli vielä on aikaa käydä ihmettelemässä meidän monimuotoisuutta.

Eilisen ihanin päivänpiristys: Eteisessä odottanut mystinen kirjekuori, joka sisälsi ystävän hääkutsun. Ja tätä en tiennyt edes odottaa. Pääsen siis toukokuussa häihin ja vielä ilmeisen upeaan paikkaan. On aina kivaa, kun on jotain odotettavaa.

Outlet-hullu tässä moi. Havaittavissa on jonkinmoista sisustusmaniaa, kun löydän itseni jopa ihan arkiruokaostosten välillä tavaratalon outletnurkasta penkomasta. Mutkun -70 %, sehän on kuin laittaisi rahaa pankkiin, varsinkin kun jokakeväinen pesänrakennusvimma nostaa selkeästi jo päätään ja saan sitä hiukan tyydytettyä pikkurahalla, tarkoituksena kun olisi elää tällä hetkellä taloudellisesti.

Mutta tosiaan, valoa halajavi ihmisen mieli, liekin valoa tällä kertaa. Kauppareissulla mukaan tarttui peräti kaksi kynttilälyhtyä, toinen otti silmään messevästi alekorista ja toinen oli jo jonkin aikaa haikailemani ihanuus, jonka sainkin nyt sopuhintaan.


Vihdoinkin sain oman talolyhdyn, johon silmäni ovat jatkuvasti joulunalusajoista asti osuneet. kun se ei ole jättänyt rauhaan, niin pitihän se saada, nyt kun viimeinkin oikea yksilö osui kohdalle. Neliskanttista alunperin ajattelin, mutta äläs nyt, tämä muumitalomainen pyöreä myi itsensä minulle ensisilmäyksellä. (Joulublogin puolella ennen joulua tuunattu hopeasarvekas saa yhä käyskennellä vapaana, onhan kaveri ihan tavalliseen talveenkin sopiva somiste)


Tämä puolestaan oli extempore-ostos (olen markkinoinnin uhri), mutta eipä kolmella eurolla korkealta pudottu. Näitä oli myös mustina versioina, mutta se näytti yhtäkkiä liian synkältä, vaikka muuten mustasta metallista pidänkin. Minuun vetoaa lyhdyissä aina tuo ominaisuus, että niistä lähtevät varjot tekevät kuvioita seinille.


Nuo kolme ovatkin tällä hetkellä eniten käytössä, satunnaisia irtokynttilöitä lukuunottamatta. Suurin harmitus on kyllä se, että tilaa ei sitten uuri muille olekaan. Jotenkin tuntuisi hölmöltä tunkea pieneen tilaan yhtään enempää erilaisai lyhtyjä. Houkutuksia kyllä olisi.


Nämäkin ihanasti patinoidut jättilyhdyt jäivät vain mieleen haahuilemaan. Ei tuon kokoisille paikkaa olisikaan. Ollapa oma talo ja kuisti. Tai edes parveke.

• Valurautapannulla paistuvat lätyt. Kuten isoöitini, eli Muumi niitä aina teki.
• Uunituore leipä, pulla tai korvapuustit.
• Hyasintti, yksi joulun tuoksuista.
• Kellarin tai muun varastotilan ummehtunut, multamainen tuoksu. Tästä pitää moni muukin, mistä lie johtuu. Itse yhdistän tuon tuoksun vanhan mummolan tuvan alapuolella olleeseen maakellariin, jonne mentiin lattiassa olevasta luukusta pieniä jyrkkiä portaita. Oli aina niin jännittävää, jos sai luvan hakea sieltä hillopurkin. En olekaan käynyt siellä aikoihin, vaikka talo on yhä sukulaisten asuttama.
• Tuore, juuri keitetty mustaherukkamehu.
• Metsä hellepäivänä.
• Ihon tuoksu auringonpaisteessa oleskelun jälkeen.
• Kukkiva syreeni. Jo mainitussa mummolassa on syreenipensaista muodostuva "huvimaja", jossa kävin jo lapsena nuuhkimassa.
• Pienen vauvan ominaistuoksu. Monet eläinlapset tuoksuvat vähän samankaltaiselta. Lienee jokin luonnon tapa saada muu lauma kiintymään pentuun ja suojelemaan sitä.
• Puuhake. Siis sellainen, jota ainakin joskus levitettiin kukkapenkkeihin. Tuo aina mieleeni Porin Yyterin leirintäalueen 90-luvulla. Se oli perheemme jokakesäisen asuntoautoreissun ensimmäinen etappi.
• Leikattu paju. Tulee mieleen lapsuuden pajupillit.
• Vihta saunassa. Koivun tuoksu pääsee kunnolla oikeuksiinsa.
• Puhtaat ja mankeloidut lakanat juuri sänkyyn vaihdettuna. Varsinkin, jos lakanat ovat saaneet kuivua ulkona. Ikävä kyllä en omista mankelia, eikä sellaista taida olla taloyhtiössäkään.
• Pakkasen aikaan tuuletettu ja siivottu koti. Etenkin, jos matot ja muut tekstiilit ovat saaneet tuulettua useamman tunnin ulkona.

Voi itku. Ei saisi mennä katselemaan ihanien talojen myynti-ilmoituksia. Vo tulla surku ja jopa pieni kateus.

Sanotaaan nyt ihan ääneen, että minussa asuu kuolematon rakkaus Tampereeseen. Jokin siin kaupungissa on sellaista, joka vetoaa itseeni kovasti. Siellä myös asuisin mielelläni, mutta vielä ei ole elämässä tullut siihen tilaisuutta. Tampere olisi senkin suhteen täydellinen, että se on mukavan kokoinen kaupunki, mutta Helsinkiä lähempänä kotiseutuani ja muuta perhettäni.

Ja vielä kun siellä on sellaisia ihania alueita kuten Pispala. Oi, muistan yhä kuinka kävin ensimmäisen kerran Pispalassa vasta lukiosta suureen maailmaan poistuneena maitopartana ja lähes henkeä pidätellen hämmästelin, miten missään voi olla niin nättiä ja idyllistä. Silloin totesin, että jos minä saisin vapaasti muista tekijöistä välittämättä valita asuinpaikkani, niin aasuisin juuri siellä - kauniissa, vanhassa puutalossa, jossa olisi se henki.

Joten lähes itkua pukkasi kun internet heittää eteeni tällaisen ihanuuden. Kaikki kuvat ovat siis tuolta Oikotien ilmoituksesta.