Aika monilla perheillä ja suvuilla on yhä hallussaan talo tai paikka, johon on vuosien varrella varastoitu kaikenlaista vanhaa ja tarpeetonta tavaraa, jotka on lopulta unohdettu kokonaan. Sitten joskus vuosien kuluttua nuo esineet näyttävätkin taas virkistävän hienoilta.
Äitini lapsuudenkoti ja minun mummolani on nykyisin enoni ja hänen perheensä asuttama. Vanhalla maatilalla on kuitenkin muunmuassa yhä vanha puori, eli aitta, johon suku on kerännyt käyttämättömäksi jäänyttä tavaraa. Kävimme viime visiitillni äitini kanssa hakemassa sieltä äitini perintökeinutuolin kälykokelastani ja kesän alussa syntyvää perheenlisäystä varten ja samalla reissulla huomasin katsovani kaikkea nurkkiin kerääntynyttä rojua taas aivan uusin silmin. Mukaani tarttui lopulta muutamia isoäitini "perintöjä".
Nämä kupit eivät ole maalliselta arvoltaan kovinkaan kummoisia. Malli on englantilaisen Portmeirion Potteryn 70-luvun tuotantoa, eivätkä kupit ole ihan priimakunnossakaan. Tunnearvo on kuitenkin minulle valtaisa, sillä näistä kupeista minä ja serkusparvemme saimme juoda kuumaa kaakaota mummolassa ollessamme.Ja meillähän se oma osamme kuppien kuntoon onkin, sillä me tenavat taisimme lähes jokaisesta kupista kolhaista joskus korvan irti. Ne kuitenkin liimattiin aina kiinni, sillä myös isoäitimme piti kupeista kovasti. Yksi näistä olikin hänellä käytössä ihan viimeisinä elinvuosinaankin. Pienillä säröilläkin on siis vain oma tarinansa.
Puoriin jäi vielä odottamaan muun muassa mummolan vanha puinen naulakko, jonka varasin itselleni kunnostettavaksi. Kunhan sille saisi jonkun paikan. Myös vanhojen rukkien perään haikailin kovasti, etenkin sen kauniin sinisen, joka oli suosikkini jo pikkutyttönä.
Myös vähän uudempia löytöjä tuli tehtyä. Minulla on ollut sisustusongelma pienen eteiseni kanssa. Tai siis lähinnä sen lattian suhteen. Parkettilattian vuoksi lattian pinta oli noussut niin ylös, että kylpyhuoneen oven ja lattian väliin jäi niin onnettoman pieni rako, että en tahtonut löytää eteiseen niin ohutta mieluista mattoa, joka silti antaisi oven aueta kunnolla. Nyt pienen maalaiskaupungin kirpputorin nurkasta löytyi tämä täydellisen kokoinen ja juuri sopivan ohut Vallilan Kelohonka-matto hintaan 6 euroa, sillä yhdessä sen kulmassa oli pieni nirhauma, päätelmäni mukaan koiranpennun syömä. Onnistuin kuitenkin ihan neulalla ja langalla loihtimaan tuon epätäydellisyyden lähes näkymättömiin.
Yleensä olen toivottoman sokea kirpputorishoppajaa, mutta joskus näköjään minuakin onnistaa. Kelohonka on vieläpä minulle juuri passeli kuosi, koska rakastan puita ja puukuvioita. Nyt eteinenkin näyttää enemmän omalta.
Äitini lapsuudenkoti ja minun mummolani on nykyisin enoni ja hänen perheensä asuttama. Vanhalla maatilalla on kuitenkin muunmuassa yhä vanha puori, eli aitta, johon suku on kerännyt käyttämättömäksi jäänyttä tavaraa. Kävimme viime visiitillni äitini kanssa hakemassa sieltä äitini perintökeinutuolin kälykokelastani ja kesän alussa syntyvää perheenlisäystä varten ja samalla reissulla huomasin katsovani kaikkea nurkkiin kerääntynyttä rojua taas aivan uusin silmin. Mukaani tarttui lopulta muutamia isoäitini "perintöjä".
Nämä kupit eivät ole maalliselta arvoltaan kovinkaan kummoisia. Malli on englantilaisen Portmeirion Potteryn 70-luvun tuotantoa, eivätkä kupit ole ihan priimakunnossakaan. Tunnearvo on kuitenkin minulle valtaisa, sillä näistä kupeista minä ja serkusparvemme saimme juoda kuumaa kaakaota mummolassa ollessamme.Ja meillähän se oma osamme kuppien kuntoon onkin, sillä me tenavat taisimme lähes jokaisesta kupista kolhaista joskus korvan irti. Ne kuitenkin liimattiin aina kiinni, sillä myös isoäitimme piti kupeista kovasti. Yksi näistä olikin hänellä käytössä ihan viimeisinä elinvuosinaankin. Pienillä säröilläkin on siis vain oma tarinansa.
Näitä pieniä mehupulloja oli mummolan maakellarissa aina melkoinen rivi täynnä omatekoista mehua. Vapun aikaan isoäiti myös teki näihin pikkupulloihin lapsenlapsille omat sima-annoksensa. Itse en simasta ole koskaan pitänyt (etenkään niistä lilluisista, paisuneista rusinoista...), mutta aina piti se muutama kulaus yrittää juoda ihan vain sen oman pullon tuoman ilon vuoksi.
Useimmat pulloista olivat kirkkaita ja osa on varmasti hävitettykin, mutta löysin tämän hennon siniseksi sävytetyn pullon likaisena puorin vintiltä. Ja miten sievältä se näyttääkään puhtaana ja valoa vasten. Pulloon pääsi tuo kävelylenkiltä mukaani nappaama oksa, joka kuin ihmeen kaupalla oli reissuni aikana herännyt eloon, vaikka luulin sen olevan täysin kuollut. Nyt se muistuttaa kevään tulevan kyllä.
On se kyllä merkillistä, että muutama vuosi sitten nämäkään tavarat eivät minua ehkä olisi kiinnostaneet. Pitää ilmeisesti ottaa tavaksi käydä läpi vanhoja tavaroita muutaman vuoden välein. Maku kehittyy koko ajan.
Myös vähän uudempia löytöjä tuli tehtyä. Minulla on ollut sisustusongelma pienen eteiseni kanssa. Tai siis lähinnä sen lattian suhteen. Parkettilattian vuoksi lattian pinta oli noussut niin ylös, että kylpyhuoneen oven ja lattian väliin jäi niin onnettoman pieni rako, että en tahtonut löytää eteiseen niin ohutta mieluista mattoa, joka silti antaisi oven aueta kunnolla. Nyt pienen maalaiskaupungin kirpputorin nurkasta löytyi tämä täydellisen kokoinen ja juuri sopivan ohut Vallilan Kelohonka-matto hintaan 6 euroa, sillä yhdessä sen kulmassa oli pieni nirhauma, päätelmäni mukaan koiranpennun syömä. Onnistuin kuitenkin ihan neulalla ja langalla loihtimaan tuon epätäydellisyyden lähes näkymättömiin.
Yleensä olen toivottoman sokea kirpputorishoppajaa, mutta joskus näköjään minuakin onnistaa. Kelohonka on vieläpä minulle juuri passeli kuosi, koska rakastan puita ja puukuvioita. Nyt eteinenkin näyttää enemmän omalta.
